Eating isn't very Chanel: Itsensä vihaamisen multihuipennus

Kuka söi eilen illalla karkkia ja pariisinleipää? Kuka söi toissapäivänä kokonaisen purkillisen pringlesejä? Kuka joi keskiviikkona drinkkejä? Kuka saa syyttää itseään siitä että on lihonnut parissa kuukaudessa kymmenen kiloa? MINÄ. Olen niin vihainen itselleni että tekisi mieli hakata päätä seinään. Sen sijaan lähden kohta pyöräilemään kotia kohti. Tuleepahan pyöräiltyä noin 6 kilometriä tänään. Sen lisäksi paastoan loppupäivän. Annan karkkini jollekulle joka ne haluaa. Vien ne tuonne osaston kahvioon. Onneksi kotona jääkaappi on tyhjä. Miten mä olen voinut tehdä itselleni näin? 10 KILOA. Lisää. Ei pois. 65 kilosta takaisin 75 kiloon. Tämä ei ole edes totta.

...no more calories!

Nyt on pakko ottaa järeät aseet käyttöön. Kotona on nesteenpoistolääkkeitä. Apteekista saa laksoja. Tarvitsen jotain mikä hillitsee nälkää. Aion lopettaa tuon iltalääkkeen, joka lisää ruokahalun tunnetta. Teen ihan mitä tahansa että saan tämän kaiken ylimääräisen pois kehostani. Mitä ihmettä mulle on tapahtumassa? Täytyy verhoutua taas kamaliin isoihin kaapuihin ja peittää läskit. Tunnen oloni norsuksi. Hävettää. Häpeä on pahinta. Se on pahempaa kuin pelko.

Liikuntaa, liikuntaa, liikuntaa. Missä mun luut on? Etsin niitä joka puolelta mutta ne on piiloutuneet kaiken rasvan, ihran, läskin alle. Itseinho huipussaan. Itkettää. Tunnen itseni rumaksi. Oksettavaksi. Lihavaksi. 75 kiloa? Mitä mulle tapahtui? Kyselen näitä typeriä kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. Itsekontrollini on romahtanut. Yököttävää. Toistan itseäni. Yököttävää yököttöävääyököttävääyök.