Millainen on erilainen syömishäiriöblogi?

Hemmetin hyvä kysymys, sillä en osaa vastata siihen. Pyrin pitämään blogini erilaisena kuin muut vastaavat, vaikkakaan en montaa syömishäiriöblogia lue. Kokemusteni pohjalta suurin osa syömishäiriöbloggaajista on jollain tasolla itsetuhoisia (ja tällä tarkoitan nyt muutakin kuin syömisongelmia), tai voisi sanoa että angstisia. Angstisia blogeja on inhottava lukea. Vaikka omakaan mielenterveyteni ei ole hääppöinen, yritän pitää blogin positiivisena.

Olivia Wilde, thinspiraationi nr: 1

Miksi minä sitten aloitin tämän kirjoittamisen? Koska tarvitsen sitä itse todella paljon. Osittain myös sen takia, että voisin olla avuksi muille kaltaisilleni "häiriköille". Vertaistukena, thinspiraationa (ainakin reversenä, jos ei muuta) ja koska verkostautuminen on osa sosiaalisaatiota. Tässä muutama hyvä syy kirjoittaa. Lisättäkööt myös, että olen tajuttoman laiska kirjoittamaan käsin, joten nettimuotoinen päiväkirja on huomattavasti järkevämpi muoto kertoa ajatuksistaan ja tarkkailla samalla omaa painoaan ja syömisiään.

Tämä on mielestäni kaunista

Koska tämä on ensimmäinen bloggaukseni, joku ehkä tahtoo tietää minusta hieman. Sairauteni on osittain salaisuus, siitä tietää perheeni ja muutama hyvä ystäväni. Kyse ei ole oikeastaan siitä, että haluan pitää sairauteni salaisuutena, vaan siitä etten itse koe sitä sairautena - se on enemmänkin elämäntapa. Sitä paitsi, terveydenhoitajat, lääkärit, koko terveydenhuoltobyrokratia on sitä mieltä, että anoreksiaa ei voi sairastaa kuin oikeasti alipainoiset ihmiset. Se on mielettömän iso harhaluulo, sillä meitä muitakin on. Meitä jotka tavoittelevat täydellistä vartaloa, jalkoja, jotka eivät jätä jalanjälkiä.

Minä olen normaalipainoinen. Jos BMI kertoo totuuden. Se ei kerro totuutta, sillä minä tunnen oloni lihavaksi. Luulen tuntevani itseni lihavaksi, vaikka painaisin vähemmänkin. Siinä kai se salaisuus piileekin. Hieman yli vuodessa olen pudottanut itsestäni kolmekymmentä kiloa, mutta mieleni ei pysy perässä: tunnen itseni edelleen ylipainoiseksi, lihavaksi, valtamerilaivaksi. Minulla ei ole mitään lihavia ihmisiä vastaan, paitsi itseäni. Inhoan vartaloani.

Tässä reversethinspona hieman meikäläisen muutosta

Olen melkein 19-vuotias työtön, kouluttautumaton naisen alku. Ruskeahiuksinen, silmälasipäinen, kaikin puolin normaalinoloinen. Minulla on oma asunto, pyörä ja harrastus josta pidän. Minulla on myös ystäviä. Päälle päin voisi siis kuvitella että kaikki on hyvin, jos lukuun ei oteta koulutuksen puutetta. En asu asunnossani, vaan äitini luona voimakkaiden ahdistuskohtausten ja tottumuksen takia. Olen myös lääkeaddikti ja alkoholiongelmainen, satunnaisesti itsetuhoinen (monessakin mielessä). Pyörässänikin on muutama puute: siinä ei ole valoja, kilikello on lähtenyt irti ja heijastimet puuttuvat. Harrastus on ainoa asia, joka pitää minut arjessa kiinni. Harrastan siis ratsastusta, se on minulle rakas, rakas harrastus. Ilman sitä en osaisi edes elää.

Koska tästä bloggauksesta on muodostumassa jo pieni romaani, ajattelin lopettaa tähän. Viimeiseksi mainitsen tai oikeastaan varoitan kuitenkin, että tässä blogissa tullaan käsittelemään äärimmäistä laihuuden ihannoimista - sen tavoittelemista ja tavoittamista, yritystä itsenäistyä, elämän suunnan etsimistä sekä muotia. Ilman median ja muodin luomia sosiaalisia paineita en ehkä olisi sairas. Kuka tietää?