Kuitenkin sain tsempattua itseni perille. Se on outoa, mielenkiintoista ja monimutkaista, kuinka mieli ohjailee kehoa. Välillä ajattelin että "ei, en jaksa, mä en pysty tähän, pakko kääntyä takaisin", mutta sitten kun tsemppasin itseäni "vielä vähän matkaa, pyöräile tuo mäki ylös niin saat pysähtyä hetkeksi juomaan" niin matka sujui paljon paremmin. Kaiken on lähdettävä omasta halusta, jos lähdet liikkeelle sillä mielialalla, ettei koko liikunta kiinnosta, niin on parempi ettei lähde. Liikunnassa positiivisesta energiasta on hyötyä. Kun ajattelee, että kuinka hyvä olo siitä tulee kun on liikkunut, voi lähteä iloisin mielin matkaan. Ei koko ajan tarvitse paahtaa täysillä, välillä on ihan hyvä hidastaa ja katsella maisemia.
Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että pyöräily ei välttämättä ole se mun laji, koska en nauti siitä. Lenkkeily puolestaan on parempi minulle, koska jaksan väsymättä kävellä pitkiäkin matkoja ja samalla pystyn ajattelemaan. Uiminenkin on kivaa, tai oikeastaan vesijuoksu, joka ei rasita keuhkoja niin paljon kuin uiminen, mutta tekee hyvää löllyville säärille.
 |
| Lempithinspiraatiota <3 |
Tärkeätä on myös muistaa palkita itsensä. Koko lenkin ajan ajattelin että jos nyt tsemppaan itseäni hiukan, niin voin pysähtyä tietyssä paikassa juomaan. Lupasin myös että lenkin päätteeksi syön normaalin aamupalan - en isompaa enkä pienempää kuin jos en olisi lenkkeillytkään, mutta syön kuitenkin. Purkki ananasmurskaa ja leipä kuulostaa hyvältä. Ilman televisiota, ilman nettiä, ilman lukemista. Keskityn pelkästään syömiseen ja sen jälkeen voin taas tehdä jotain muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti