Swans of Hadley

Otsikolla ei taida varsinaisesti olla mitään tekemistä tämän postauksen kanssa, vaikkakin se on omalla tavallaan erinomaisen thinspaava, kun tietää sen merkityksen. *Sigh*, mutta se on salaisuus! En ole edes kehdannut bloggailla viime päivinä, koska syömiset on menny aivan miten sattuu. Oon syönyt mitä tahansa käteen on sattunut osumaan ja nyt edessä olisi tänään vielä kahdet syntymäpäivät, toiset on suvun juhlat ja siellä takuulla ihmetellään jos tyydyn tupakoimaan ja juomaan mustaa kahvia. Tarvitsen todellakin nyt thinspiraatiota, eihän tästä tule mitään.

Kaverille tekemäni kortti ja näyte varsin kauniista käsialastani (:D)

Onneksi olen joka päivä liikkunut edes vähän, maanantaina ja tiistaina olin tallilla, keskiviikkona kävin tanssimassa baarissa (jossa tuli sitten juotua ihan älytön määrä kaloreita...), torstaina kävelyä ja eilen ei tullut sitten oikeastaan liikuttua ollenkaan. Tänään ei kuitenkaan enää tehnyt mieli syödä: otin vähän äitin tekemää kalakeittoa mutta suurimman osan kaadoin vessanpöntöstä alas. Olen ylpeä. Tiedän lihonneeni, se ahdistaa ihan hullun lailla, mutta pidän kuitenkin pääni korkealla, tiedän että saan painoni putoamaan taas. Osittain tuota ruokahalun lisääntymistä aiheuttaa uusi iltalääkitys. Lopettaisin sen syömisen, mutta sen avulla saan nukuttua. Ristiriidat! Kohta saa ottaa laksat ja nesteenpoistolääkkeet käyttöön.

Asd, kyllä mä tästä vielä kutistun

Ahdistaa olla näin isokokoinen. Katselin äsken höyhenläisten kuvia ja varsinkin täydellisiä lantioita ja jalkoja. Voi kun minäkin vielä jonain päivänä olisin höyhen. Lumihiutale, joka sulaa pois kosketuksesta. Jouluun mennessä yritän pudottaa ainakin sen kymmenen kiloa. Tiedän että pystyn siihen! Tosin saatan kaivata melkoisen määrän tukea ennen kuin onnistun, koska näitä repsahduksia on viime aikoina ollut ihan liikaa.

Someday <3

Ihanaa viikonloppua kaikille höyhenille, olette rakkaita!

Noises are loud, lights too bright

Tänään tuntuu että sokaistun. Aloitin aamun kupposella mustaa kahvia, tupakalla ja X-hyppelysarjalla. En jaksanut tehdä niitä edes kovin montaa ja melkein hävettää kuinka laiska olen. Nyt kun olen osastolla, niin en pääse heti liikkumaan niin paljon kuin haluaisin, mutta onneksi täällä omassa huoneessani (vielä kun olen täällä yksin) voi tehdä vaikka mitä. Kuuntelen tässä thinspomusiikkia, löysin muutaman ihanan uuden biisin, jotka listaan tähän lopuksi.

Kello ei ole kuin vasta vähän yli yhdeksän ja nyt jo on huono olo. Syömättömyys oksettaa, mutta tänään aion siitä huolimatta pitää paastopäivän. Kroppani kaipaa nyt todellista kuonanpoistokuuria, mutta täällä kun ei oikein muita luonnollisia diureetteja saa kuin kahvia ja teetä - ja tietenkin vettä. Voisi pyytää äitiä tuomaan ananasta ja mahdollisesti nesteenpoistolääkkeitä. Nytkin on vähän vessahätä, joten ilmeisesti olen juonut riittävästi tälle aamulle. Supercool!

Kintut! Mullekkin tällaiset, eikös?

Tässä istuessani tuntuu että läskit pursuavat M-kokoisten farkkujeni ylitse ja vyöryvät valtavina makkaroina joka puolelle. Hyi. Nyt tekisi mieli lähteä viiden kilometrin juoksulenkille, mutta sen lisäksi että en pääse ja kuntoni ei kestäisi, tiedän etten pystyisi. Itsekurini, kontrollini ei ole tarpeeksi vahva. Olen loppujen lopuksi aika huonokuntoinen. Pitäisi pyrkiä parantamaan.

Jalat on ongelma :-<

Nyt aion omistaa ihan kokonaisen kappaleen ensimmäiselle lukijalleni, nimittäin [b]mielisairaalle kilpikonnalle[/b]. Blogin kirjoittajan kannalta ensimmäinen lukija on aina tärkein, tästä se lähtee. Kiitos siis siitä että olet päättänyt ryhtyä seuraamaan turhanpäiväisiä höpöjuttujani! Oli ihana piristys tälle aamulle huomata, että jotakuta kiinnostaa kirjoittamani. ♥

En malta odottaa!

Löytämäni uudet thinspobiisit, enjoy!

1. The Golden Palominos - Holy (löysin pitkästä aikaa uudelleen)

"And I smile, because I am almost there, I am almost an angel"

2. Apocalypse Hoboken - Anorexic Complexion

"With the stomach pain  she followed on with her wretch routine"

3. CKY - Dressed in Decay

"You see the struggle flood in the skin - from the promises to paper-thin"

Huomioita aamulenkin aikana

Kävin pitkästä aikaa pyöräilemässä itselleni pitkän lenkin. Google Maps antoi reissun pituudeksi 12,2km mitattuna autotietä, kun taas tienviitta reitin toisessa päässä ilmoitti matkan takaisin olevan 8km. Eli kyseessä nyt oli sitten 12-18 kilometrin lenkki näin aamutuimaan. Itselle se on pitkä pyöräilymatka, sairastan rasitusastmaa ja henki meinasi mennä ahtaalle monta kertaa ja olin varma, etten ikinä pääse määränpäähäni.

Kuitenkin sain tsempattua itseni perille. Se on outoa, mielenkiintoista ja monimutkaista, kuinka mieli ohjailee kehoa. Välillä ajattelin että "ei, en jaksa, mä en pysty tähän, pakko kääntyä takaisin", mutta sitten kun tsemppasin itseäni "vielä vähän matkaa, pyöräile tuo mäki ylös niin saat pysähtyä hetkeksi juomaan" niin matka sujui paljon paremmin. Kaiken on lähdettävä omasta halusta, jos lähdet liikkeelle sillä mielialalla, ettei koko liikunta kiinnosta, niin on parempi ettei lähde. Liikunnassa positiivisesta energiasta on hyötyä. Kun ajattelee, että kuinka hyvä olo siitä tulee kun on liikkunut, voi lähteä iloisin mielin matkaan. Ei koko ajan tarvitse paahtaa täysillä, välillä on ihan hyvä hidastaa ja katsella maisemia.

Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että pyöräily ei välttämättä ole se mun laji, koska en nauti siitä. Lenkkeily puolestaan on parempi minulle, koska jaksan väsymättä kävellä pitkiäkin matkoja ja samalla pystyn ajattelemaan. Uiminenkin on kivaa, tai oikeastaan vesijuoksu, joka ei rasita keuhkoja niin paljon kuin uiminen, mutta tekee hyvää löllyville säärille.

Lempithinspiraatiota <3

Tärkeätä on myös muistaa palkita itsensä. Koko lenkin ajan ajattelin että jos nyt tsemppaan itseäni hiukan, niin voin pysähtyä tietyssä paikassa juomaan. Lupasin myös että lenkin päätteeksi syön normaalin aamupalan - en isompaa enkä pienempää kuin jos en olisi lenkkeillytkään, mutta syön kuitenkin. Purkki ananasmurskaa ja leipä kuulostaa hyvältä. Ilman televisiota, ilman nettiä, ilman lukemista. Keskityn pelkästään syömiseen ja sen jälkeen voin taas tehdä jotain muuta.

Millainen on erilainen syömishäiriöblogi?

Hemmetin hyvä kysymys, sillä en osaa vastata siihen. Pyrin pitämään blogini erilaisena kuin muut vastaavat, vaikkakaan en montaa syömishäiriöblogia lue. Kokemusteni pohjalta suurin osa syömishäiriöbloggaajista on jollain tasolla itsetuhoisia (ja tällä tarkoitan nyt muutakin kuin syömisongelmia), tai voisi sanoa että angstisia. Angstisia blogeja on inhottava lukea. Vaikka omakaan mielenterveyteni ei ole hääppöinen, yritän pitää blogin positiivisena.

Olivia Wilde, thinspiraationi nr: 1

Miksi minä sitten aloitin tämän kirjoittamisen? Koska tarvitsen sitä itse todella paljon. Osittain myös sen takia, että voisin olla avuksi muille kaltaisilleni "häiriköille". Vertaistukena, thinspiraationa (ainakin reversenä, jos ei muuta) ja koska verkostautuminen on osa sosiaalisaatiota. Tässä muutama hyvä syy kirjoittaa. Lisättäkööt myös, että olen tajuttoman laiska kirjoittamaan käsin, joten nettimuotoinen päiväkirja on huomattavasti järkevämpi muoto kertoa ajatuksistaan ja tarkkailla samalla omaa painoaan ja syömisiään.

Tämä on mielestäni kaunista

Koska tämä on ensimmäinen bloggaukseni, joku ehkä tahtoo tietää minusta hieman. Sairauteni on osittain salaisuus, siitä tietää perheeni ja muutama hyvä ystäväni. Kyse ei ole oikeastaan siitä, että haluan pitää sairauteni salaisuutena, vaan siitä etten itse koe sitä sairautena - se on enemmänkin elämäntapa. Sitä paitsi, terveydenhoitajat, lääkärit, koko terveydenhuoltobyrokratia on sitä mieltä, että anoreksiaa ei voi sairastaa kuin oikeasti alipainoiset ihmiset. Se on mielettömän iso harhaluulo, sillä meitä muitakin on. Meitä jotka tavoittelevat täydellistä vartaloa, jalkoja, jotka eivät jätä jalanjälkiä.

Minä olen normaalipainoinen. Jos BMI kertoo totuuden. Se ei kerro totuutta, sillä minä tunnen oloni lihavaksi. Luulen tuntevani itseni lihavaksi, vaikka painaisin vähemmänkin. Siinä kai se salaisuus piileekin. Hieman yli vuodessa olen pudottanut itsestäni kolmekymmentä kiloa, mutta mieleni ei pysy perässä: tunnen itseni edelleen ylipainoiseksi, lihavaksi, valtamerilaivaksi. Minulla ei ole mitään lihavia ihmisiä vastaan, paitsi itseäni. Inhoan vartaloani.

Tässä reversethinspona hieman meikäläisen muutosta

Olen melkein 19-vuotias työtön, kouluttautumaton naisen alku. Ruskeahiuksinen, silmälasipäinen, kaikin puolin normaalinoloinen. Minulla on oma asunto, pyörä ja harrastus josta pidän. Minulla on myös ystäviä. Päälle päin voisi siis kuvitella että kaikki on hyvin, jos lukuun ei oteta koulutuksen puutetta. En asu asunnossani, vaan äitini luona voimakkaiden ahdistuskohtausten ja tottumuksen takia. Olen myös lääkeaddikti ja alkoholiongelmainen, satunnaisesti itsetuhoinen (monessakin mielessä). Pyörässänikin on muutama puute: siinä ei ole valoja, kilikello on lähtenyt irti ja heijastimet puuttuvat. Harrastus on ainoa asia, joka pitää minut arjessa kiinni. Harrastan siis ratsastusta, se on minulle rakas, rakas harrastus. Ilman sitä en osaisi edes elää.

Koska tästä bloggauksesta on muodostumassa jo pieni romaani, ajattelin lopettaa tähän. Viimeiseksi mainitsen tai oikeastaan varoitan kuitenkin, että tässä blogissa tullaan käsittelemään äärimmäistä laihuuden ihannoimista - sen tavoittelemista ja tavoittamista, yritystä itsenäistyä, elämän suunnan etsimistä sekä muotia. Ilman median ja muodin luomia sosiaalisia paineita en ehkä olisi sairas. Kuka tietää?